Aika rientää

Elämä hupenee. Aika juoksee sormiemme läpi ennenkuin ehdimme nauttia siitä. Matkasta, huikeista kokemuksista.
Kulkee kiihtyvässä tahdissa ennenkuin uskallamme tarttua haasteeseen, toteuttaa unelmia, ottaa riskejä, hypätä tuntemattomaan ja nauttia siitä.

Päivä päivältä se menee lujempaa, tunnit vaan vilahtaa, minuutteja ei edes huomaa puhumattakaan sekunneista.
Uskallatko antaa niiden mennä?
Uskallatko laskea ne ohitsesi nappaamatta kiinni?
Uskallatko jättää tilaisuudet käyttämättä?

Kannattaa miettiä. Mutta ei liian kauan. Aikaa ei ole loputtomasti. Sitä on itseasiassa naurettavan vähän.

Heräät aamulla ja ennenkuin huomaatkaan on ilta taas pimentynyt. Mitä käteesi jäi? Vai oliko se taas päivä muiden joukossa?
Tylsä työpäivä jonka vaan toivoit loppuvan vai kotipäivä ihmetellen miten nämä kaikki kotityöt taas jaksaisi tehdä vai jospa viettäisi päivä television ääressä.

Laiskottelu on hyvä asia, nauttimista sekin.Vielä kun hetkeksi sukeltaisi omaan itseensä ja rentoutuisi. Olisi tietoisesti läsnä niin silloin olisi yksi todella tärkeä asia päivässä tehty. Kannattaa kokeilla.
Voisitko kuitenkin miettiä asioita jotka tekisivät sinut todella onnellisiksi. Pieniä tai isoja haaveita. Voisiko niitä jollain tasolla edes toteuttaa?
Uskallatko tarkastella unelmia vähän tarkemmin. Ovatko ne kaikki vain unelmia vai voisivatko ne toteutua jos vähän uskaltaisit?
Jos ottaisit elämän omiin käsiisi ja pitäisit siitä huolta.Pitäisit elämästäsi itse huolta etkä jättäytyisi toisten käsiin. Eiväthän muut ihmiset voi tietää mikä on sinun paras elämäsi. Vain sinä tiedät.
Hoida itseäsi ihan niinkuin kotiasi, kukkiasi, lapsiasi, rakkaitasi, ehkäpä autoasi. Lemmikkisikin on hellitty ja rakastettu, oletko sinä?
Muistatko helliä myös itseäsi, rapsuttaa ja silittää, kysyä mitä kuuluu?
Kuinka moni meistä muistaa???

Sitten kun tulee se päivä että alat oikeasti kysymään ja haluaisit enemmän huomaat että nythän se elämä vaikeaksi menikin.
Tämäkö sitä nauttimista muka on, kun vaivaa mieltä ja ahdistaa ja niitä kysymyksiä tulee koko ajan lisää eivätkä ne lopu koskaan.Ei niiden kuulukaan loppua eikä niihin tarvitse heti vastata.Ne vastaukset tulevat sitten kun on niiden aika.Ne löytyy sieltä sydämestä, pikkuhiljaa kun vaan annat niiden tulla.
Kun avaat ovet omaan mieleesi ja opettelet tuntemaan itsesi. Se on loppuelämän koulu.Mutta se onkin huikeita oivalluksia täynnä. Yllätät itsesi lukemattomia kertoja ja mietit miten olet voinut joskus elää toisin.

Itse olen ollut aikamoisessa mankelissa. Osaksi omasta tahdostani, osaksi olosuhteiden pakosta.
Valitsin Co-Rento-voimavarakouluttajan opinnot.Se tarkoitti todellista syväsukellusta omaan itseen. Kaikkeen mitä ihmismielestä voikaan löytyä. Paljon on löytynyt ja varmasti todella paljon on vielä aarteita piilossa. Iloisia ja surullisia aarteita, vihaa ja rakkautta.Odotan innolla, pelolle ei saa antaa valtaa.
Solmujen selviämisen hetket ovat huikeita, kyyneleet puhdistavia, uudelleensynnyttäviä.

Olen joutunut kesällä jättämään vakituisen työpaikkani. Luulin, että keikkatyötä riittää mutta elämällä olikin muita suunnitelmia. Kyllä, keikkaa kyllä riittäisi mutta minun kehoni olikin eri mieltä. Fibromyalgia äityi niin pahaksi etten kahden työvuoron jälkeen pystynyt edes hengittämään kivutta. Se ei ole elämän tarkoitus, ei.
Kun muutaman huilipäivä jälkeen yritin uudelleen kertoi vasen peukaloni ettei onnistu, ei käy. 
Ymmärsin kiukun ja epätoivon jälkeen että jotain minulle nyt kerrotaan. Tämä ei ole sinun elämäntehtäväsi, et ole onnellinen, et halua tätä sydämestäsi!!
Enkä voi väittää vastaan mutta....miten nyt sitten leipäni tienaan???
Opinnot kestävät vielä yli vuoden ja ehkä minun juttuni ei kuitenkaan ole mielenterveys- ja päihdetyö joka ei ole fyysistä mutta varmaan töitä löytyisi...

Itsenäisen Ihonhoitokonsultin työ ihanaa, pidän todella ja hyvin olen alkuun päässyt ja haaveissa onkin myöhemmin yhdistää myös voimavarakouluttajan työtä siihen, naiseusiltoja yms.

Kirjoittaminen on asia jota haluaisin tehdä enemmänkin. Runoja on satoja jemmassa ja suurin osa niistä myös naamakirjassa luettavissa. 
Niitä tullaan käyttämään tulevaisuudessa rentoutushetkissä yms. Laulujen sanoiksikin kuulema monet taipuisivat. Unelmia joihin itseni pitäisi tarttua lujemmin eikä vaan haaveilla.

Kun elämä ei ole suoraviivaista niin silloin se sisältää yleensä enemmän tunteita. Vaikka kuinka olisi onnellinen ja vapaa olo niitä tippumisia tapahtuu. Sinne syvälle suohon josta on vaikeaa kivuta ylös. Joskus sinne jäisi pitemmäksikin aikaa ihan mielellään. Aina sieltä kuitenkin on ylös noustu ja aina vaan nopeammin.
Luottoa elämään ja omaan itseensä koetellaan, todella rajusti hetkittäin.
Kun ei ole sitä palkkapäivää säännöllisesti, kun tilillä on vähemmän rahaa kuin laskuja maksettavana.Kun rakas mieheni sanoo että kyllä me pärjätään, ostaa ruokaa ja ymmärtää. Kiitos hänelle mutta itsetuntoni ei millään hyväksy osittaista siivellä elämistä. Silloin polvet taas notkahtaa ja pyydän anteeksi olemassaoloani.

Syvällä sisimmässäni kuitenkin tiedän että kaikki järjestyy. Haaveetkin toteutuu kunhan jaksan uskoa niihin ja tehdä asioita niiden hyväksi.Ei ne toteudu haikailemalla tai pessimistisellä asenteella.Jos ajattelen ettei se onnistu niin varmasti ei onnistukaan. Tai jospa en edes yrittäisi niin en pettyisi.
Ei, ei ne onnistu, ei elämä niin kasva ja onnelliseksi tule.
Pitää rakastaa, luottaa ja tehdä asioita josta haaveilee.

Tänäänkin, edes joku pieni asia, pieni juttu,vaikka vain ajatus, suunnitelma.

Tee se, hypähdä hieman, jos hyvältä tuntuu, hyppää kunnolla, kokeile!

Kerro  minulle miten hyppäsit ja jos et hypännyt niin rakastithan itseäsi, kyselit kuulumisesi!

Liikuttunut

Olen lähdössä Päivölään, opiskelemaan. Tänä viikonloppuna käsitellään uniasioita,naiseutta ja eettisyyttä sekä mielenterveysasioita.

Ihana, mielenkiintoinen vkl edessä.

Ja ne ihanat ihmiset. Opiskelutoverit ja opettajat.
Kiitos heistä.

Sovin tapaamisen Mary Kayn tiimoilta ja maanantaina menen ensimmäiseen koulutukseen. Olen näin päättänyt ja olo on keveä.

Uusia tuulia. Elämää.Uusia ihania ihmisiä.

Elämä on seikkailu.
Seikkailu on elämää.

Tarvitseeko muuta paitsi tietysti rakkautta.

Eläköön myös naiseus!

Muistakaa tytöt se kaiken kiireen keskellä.
Hemmotelkaa itseänne.

Aamusella kun vielä hieman torkahtelin ennen ylösnousua tunsin yhtäkkiä kun joku otti minut syliinsä ja halasi ja kuiskasi korvaani "minä rakastan sinua".

Huumaava tunne, se ei ollut unta.

Kiitos enkelini, tätä olen odottanut.

Enkeleitä kaikille teille ja ihanaa viikonloppua!

Hypätäänkö?

Aaltoliikettä. Huippuja ja laskuja.Ilon ja epäröinnin hetkiä.
Saisinko välillä tasaista?

No niin, tulihan ne paikat hieman kipeiksi salikäynnin jälkeen mutta pahin pettymys oli vasen peukaloni joka ei oikein antanut ottaa otetta mistään. Kipeä se on ollutkin, välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta....

Vanha vammahan siinä on, eräs mummeli muutama vuosi sitten töissä väänsi sen aivan nurinpäin ja siitä lähtien se on ajoittain kiukutellut.

Torstain iltavuoron jälkeen se olikin sitten tykyttävä ja särkevä joten perjantain iltavuoro hirvitti. No, sen jaksoin mutta sunnuntain työvuoro oli peruttava ja annettava peukun levätä.

Naurettavalta kuulostaa vaivana, peukalo.Mutta yritäpäs tehdä hommia ilman peukaloa! Ei onnistu, ei.
Nyt oikeasti hirvittää kuinka mulla ylipäätään enää fyysiset hommat onnistu. Muutenkin on paikat kipeenä.

Tiistaina kävin kahdessa päiväkodissa itseäni "kauppaamassa" ja tänään menen vielä yhteen. Saa sitten nähdä kuinka niitä töitä on, kalenteri on meinaan ihan tyhjä. Hoivakodilla oli tarjolla listassa kolme vuoroa eli juuri tämä viikonloppu kun lähden taas huomenna Päivölään opiskelemaan.

Tosin viime torstaina kun töihin ajelin toivoinkin ettei paljon työvuoroja olisi etten joutuisi tekemään hankalia valintoja. Toivoin ja pyysin maailmankaikkeudelta merkkejä ja vastauksia tulevaisuutta ajatellen ja tulihan se vastaus sieltä. Melkein tyhjä lista ja todella kipeä peukku. Eli on aika ottaa suuntaa muualle. Toki vielä hoivakodillakin teen töitä kun  sopivasti sattuu.

Niinpä perjantaina soittelin heti pari päikkäriä ja sovin ne tapaamiset.
Harjoitushoitoja pitäisi alkaa myös tekemään sekä Bars-hoitoja.Tulevaa asiakaskuntaa jo kasattava.

Ystäväni houkutteli Mary Kay-ihonhoitokonsultiksi ja se on nyt vakavassa harkinnassa. Lisätienestiä ja sellaista erilaista elämää. Naiseutta ja hyvinvointia sitä kautta.Sitä tunnen tarvitsevani tässä tahmeassa olotilassani. Tiedän
 myös, että nauttisin ihmisten kanssa työskentelystä.
Ainut epäilys tässä vaan on mistä löydän ne asiakkaat?

Harkitsen vielä. Tosin se vaivaa mieltäni. Mikä estää?
Olisihan se seikkailu eikä siinä voi oikeastaan mitään hävitä.

Kuinka paljon pelko estää meitä kokeilemasta asioita?
Pelko epäonnistumisesta tai jostakin muusta hieman epämiellyttävästä asiasta josta kuitenkin voisimme saada paljon. Kun vaan uskaltaisimme heittäytyä ja antaa mennä.Ei se haittaa jos epäonnistuu. Vai epäonnistuuko?
Olisiko se silloin vain opettavainen kokemus, rikkaus?
Jospa se kuitenkin olisi tuonut edes vähän iloa, menikö se silloin hukkaan?
Ei kokemukset koskaan mene hukkaan, niitä täytyy ymmärtää.

Tässä kohtaa elämässä haluaisin kokemuksia. Olen elänyt aivan liian varman päälle ja konservatiivisesti.

Nyt olisi aika jatkaa hypähtelyä.

Tyhjä kalenteri kyllä vähän ahdistaa, pakko myöntää.
Ei yhtään työvuoroa.
Hassua kyllä, ahdistaisi vielä enemmän jos niitä olisi siellä paljon.
Pelkään oikeasti kehoni reaktioita.En tiedä miten se jaksaa ja kuinka paljon kipua itse jaksan.
Yritän kaikkeni ollakseni positiivinen koska murehtiminen ja stressaaminen ei auta mitään.Mutta olen vaan ihminen.

Viikonloppuna keskusteltiin mieheni kanssa. Kerroin hänelle tunteistani ja siitä kuinka pahalta minusta tuntuu kun hän ei välitä minusta. Naiseuteni lyttäämisestä ja väheksynnästä.Kuitenkin tiedän rakkautta olevan, molemminpuoleista.Tätä on vaikea hyväksyä, liian vaikeaa.
En riidellyt enkä haukkunut.
Kerroin, etten halua lähteä mihinkään vaan laittaa tätä kotia ja yrittää elää tässä talossa yhdessä. Kerroin, että minun tulee löytää enemmän omaa elämääni ja sitä kautta onnellisuutta jolla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Vain siten jaksan. Nyt meillä on ollut hiljaista, ei mykkäkoulua, ei riitaa mutta etäisyyttä.Sitä tarvitsen ja tiedän kyllä että toisesta tuntuu pahalta mutta nyt en muuta voi.
Illalla kun kömmin nukkumaan tulee tarve kömpiä kainaloon mutta en voi. Suojelen itseäni, en uskalla enää satuttaa itseäni koska petyn kuitenkin.
En tiedä kuinka kauan tämä voi jatkua mutta juuri nyt en pysty muuhun.
Opiskeluviikonloppu tulee nyt ihan hyvään kohtaan.
Saa taas ajatuksensa muualla, ainakin hetkittäin.

Elämä on silti ihanaa.
Aurinkoiset syyspäivät niin raikkaita ja kauniita.

Onhan minulla paljon. Lapset ja lastenlapset. Koirat. Ystävät.
Ja paljon muuta.
Kauhistuttaa ajatuskin että joutuisin kaikesta luopumaan.
Haluan elää vielä pitkään.
Ongelmat tuntuvat tosi pieniltä verrattuna siihen jos elämä otettaisiin yhtäkkiä pois.Eihän tässä ole mitään hätää. Eihän?

Nauttikaa elämästä, joka henkäyksestä
Kaikki voi olla ohi silmänräpäyksessä tai elinaikaa voidaan luvata vain rajallisen lyhyen ajan. 
Elämää täytyy elää nyt ja tässä.Kiittää siitä ja riemuita tästä lahjasta.
Hoivata sitä mahdollisimman hyvin, aarteena kantaa.

Minäkin aion uskaltaa, iloita, riemuita ja olla onnellinen.

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi.

Aion vielä todellakin hypätä.....

Hyppäätkö sinä?

Mielen mahti

Ei mene hyvin, ei ollenkaan.
Ei niin kuin haluaisin.

Miksi sitten en tee niinkuin haluaisin?
Mikä minua estää?

Miksi annan itseni vaipua, kömpiä koloon?
Miksi edelleenkin annan toisen ihmisen tuhota onnellisuuteni?

Enkö olekaan niin vahva ja vapaa, omassa voimassani?

Se tekee kipeää. Huomata ja todeta se. Tunnustaa oma heikkoutensa.
Tajuta, että voisin olla onnellinen ja vahva ja riippumaton ja kaikki itseasiassa on hyvin....paitsi ettei ole.

Parisuhde.
Yritän niin paljon. Hakkaan päätäni seinään. Haluan enemmän kuin toinen pystyy antamaan. Luon mielikuvia ja tilanteita, onnea...ja sitten toinen pyyhkäisee ne pois ja tiputtaa maan rakoon.
Hyväksynkö? En.
Tiedän, että rakastaa, mutta haluaisin enemmän. Huomioimista, rakkautta, yhdessäoloa. Että tuntisin olevani tärkeä.

Tyydynkö edelleen elämään näin, olenhan valinnut hänet.
Tämän ihanan kodin ja yhteisen elämän.
Pystynkö olemaan onnellinen omassa voimassani, rinnalla kulkien, tyytyen siihen mitä saan.Voisihan asiat toki huonomminkin olla.

Valitsenko hänet taas uudelleen...todennäköisesti, koska rakastan.
Onnellisuuteni vaan täytyy irrottaa parisuhteesta kokonaan. Se ei voi olla onnellisuuteni mitta eikä elämäni tarkoitus.
Palikat täytyy järjestää uudestaan. Ehkäpä hän myös herää huomaamaan jotain.
Se ei ole minun tehtäväni.Joku tarkoitus tällä kaikella on.
Silläkin, että käperryn. Tulen pieneksi ja onnellisuuteni rutistuu rusinaksi. Itsenäisyyteni kyseenalaistuu, tosin noustakseen vahvempana taas huutamaan.

Sunnuntaina olin BARS-kurssilla ystäväni luona. Se on pään akupisteiden painelun avulla tunnelukkojen ja asioiden avaamista ja ihanaa rentoutumista, irtipäästämistä ahdistavista asioista. Harjoitushoitoja olisi nyt ruvettava tekemään jotta sitten myös voisi ihan virallisesti niitä ihmisille tehdä. Ihana askel kohti sitä elämää jota haluan. Ihanaa oli lähteä pyhäaamuna aikaisin lauantain pettymysten jälkeen. Surullista sinänsä mutta oli helpottavaa päästä pois kotoa viettämään päivää hyvässä seurassa, oppimaan ja rentoutumaan.
Huomenna menen pitkästä aikaa salille ystäväni kanssa ja sen jälkeen hän tekee miulle Bars-hoidon. Nyt niitä tarvitaan. Kunpa vaan osaisin olla liikaa repimättä siellä salilla...

Jooga jäi käymättä, ei käynnistynyt kone aamulla, eikä myöskään tänä aamuna.
En tiedä mitä maailmankaikkeudella on minua varten suunnitteilla mutta helpolla ei nyt mikään tule. Tahmeata on ja se ei tunnu hyvältä.
Tiedän kyllä, että itse tästä on noustava, kukaan ei sitä miun puolesta tee mutta ihmeellisen paljon niitä haasteita ja esteitä nyt annetaan.
Koetellaan tosissaan voimaani ja itsenäisyyttäni.
Tiedän, että enkelit on mukanani mutta usein tuntuu että ne vaan nauravat miulle ja varmaan syystäkin.
Ote kirpoaa ihan liian helposti. Kaikki onnellisuus on omissa käsissäni. Kaikki lähtee miusta itsestäni. Turha valittaa, omia valintoja kaikki.

On niin paljon asioita jotka vaivaavat mieltäni.
Kirja, joka pitäisi laittaa alulle.
Satoja runoja jotka pitäisi järjestellä ja ehkäpä jonnekin tarjota.
Pitää huolta itsestään, helliä ja hoitaa liikunnalla, hyvällä ravinnolla, ystävillä.

Osaanko minä?
Olenko ansainnut?

Minäkö? Kirjan kirjoittaisin? Runojani tarjoaisin julkaistavaksi?
Minäkö muka?
Naurettavaa...vai onko?
Vai onko naurettavaa jättää se kaikki tekemättä???

Kertoisin jollekin toiselle, että olet ansainnut kaiken hyvän.
Se vaan pitää antaa tapahtua.

Ymmärrän etten anna asioiden tapahtua itselleni. Estän mahdollisen onnen ja hyvinvoinnin. Ihan itse.
Kun ei yritä, ei myöskään voi pettyä paitsi omaan pelkoonsa ja itseensä.
Kumpi sitten on parempi?
Jossitella asioita vai tehdä ja katsoa kuinka käy?

Siinäpä sitä miettimistä. Lähtökohta ei ole toivoton koska tiedostan missä mennään. Silmäni ovat auki ja kaikki edessäni näkyvissä hyvinkin selvästi.
Vain mieleni on este. Se on käännettävä.
Siinä miulle tehtävää.Ykisnkertaista mutta ei niin helppoa.

Mikä sinun onnellisuuden esteesi on?

Tunteita

Perjantai.
Tällä viikolla ei ole hirveästi töitä tehty. Maanantaina iltavuoro ja keskiviikkona kolmen tunnin käväsy palaverin aikana.
Mitä enemmän mietin sitä varmempi olen ettei  perushoito ja vanhustyö ole se mun juttu.En saa siitä mitään iloa.
Kuulostaa varmaan pahalta mutta tällaiset asiat on hyvä huomioida ja varsinkin itselleen tunnustaa. Tottakai voin tehdä keikkalaisena sitä työtä ja niin että voin itse valita työpäiväni mutta todellakaan kokopäiväiseksi ei minusta siihen hommaan ole. Ei kestä kroppa ei pääkään halua..
Syyllisyys...juu, kyllä hetkeksi. 
Palatakseni taas siihen itsensä rakastamiseen ja omien voimiensa kartoittamiseen niin että olisi hyvä olla ja elää. Nauttia elämästä niin hyvin kuin se on mahdollista. Ei turhaa taistelua tutkainta vastaan.
Keskiviikkona oli sitten vuoro soittaa sinne päiväkotiin ja kartoittaa työtilannetta.
Aivan intuitiossa valitsin kaupungin päikkäreistä yhden ja soitin sinne. Tosin ehkä hieman valintaan vaikutti paikan läheisyys.
Sain todella myönteisen vastaanoton puhelulleni, sijaisista ja keikkalaisista on todellakin pulaa. Parin viikon päästä menen käymään siellä koska johtajalla alkoi loma mutta saattaa soittoa tulla jo sitä ennenkin.
Kovasti kyseli enkö haluaisi tehdä muuta kuin keikkaa kun tarvetta olisi muuallakin.Tällä hetkellä kuitenkin keikkatyö sopii miulle, aika näyttää sitten mihin elämä kuljettaa.

Ulkoiluvaatetilanne vaati päivitystä ja eilen lähtikin kaupasta mukaan uudet ulkoilupöksyt ja uudet jumppahousut sekä paita!!
No niin, enhän mie niitä olisi ansainnut mutta nyt on tehtävä itselleen lupauksia ja kun isännällekin kerroin ostoksistani niin kyllähän ne on käyttöön otettava. Suunnitelmissani olisi jooga ja pilates sekä Bodybalance-tunnit ja sinne sopivat vaatteetkin ostin eli mukavat pitkät pöksyt ja löysä paita.
Tiukkoja vaatteita kaapissa on yllinkyllin kun niitä tarvitsen mutta nyt kaipaisin lempeämpää treeniä.
Joogasukat menevät puikoille tänään, kohta käyn penkaamassa lankavarastoja.
Yksi ihana pitkähihainen lötkö rentoutumispaita jäi eilen kauppaan, se täytyy varmaan käydä vielä hakemassa.
Lupaan mennä ensi viikolla edes johonkin näistä tunneista.
Eilen tosiaan olin ystäväni kanssa kaupoilla, opiskellaan molemmat voimavarakouluttajiksi.Hän käy tiistaiaamuisin joogassa, voipi olla että ensi tiistaina menen minäkin. Tosin aamuyhdeksän on miulle haastava ajankohta.
Haastaahan tässä  itsensä pitääkin, kannustusta kiitos!!

Toinen opiskelukaverini kutsui miut tänään iltaa istumaan mutta aion kyllä viettää rauhallisen koti-illan ihan kotosalla. Olen ollut paljon viikonloppuina pois, töissä ja opiskelemassa joten saunominen isännän kanssa ihan rauhassa on tänään paras vaihtoehto. Eilen myös pissatulehdus yllätti ja antibiootit aiheuttavat aina vähän huonon olon.

Luulenpa, että myös tällä oireilulla on syvempi tarkoitus.
Miun täytyy pitää huoli itsestäni ja hyvinvoinnistani entistä tarkemmin. Tehdä asioita ja lopettaa haikailu.Miulle näytetään miltä tuntuu olla välillä hieman kipeä että ymmärtäisin miten ihanaa on olla terve ja muistaisin elää ja nauttia.
Fibroa en laske enää mihinkään. Se on ja pysyy ja sen kanssa on vaan elettävä.
Kun vaan saisin muuten olla terve.Hyvä on ihmistä välillä muistuttaa.
Ihan jokaista.

Muuten tunteet menevät ylös ja alas.
Onnellinen...kyllä.
Surullinen...sitäkin....kiukkuinen, epätietoinen, tyytymätön...
kuitenkin onnellinen.
Joku vaan vaivaa aika ajoin. Tuntuu kuin olisin aina väärässä paikassa.
Mitä haluan? Mitä tarvitsen?

Tunteet myllää välillä aivan liikaa. Se kuuluu henkisyyteen, prosessiin joka on käynnissä.Itsensä tutkiskelussa, pohtimisessa, elämän syvässä olemuksessa, sen tarkoituksessa.
Kuinka kaukana olenkaan tasapainosta, rauhasta, omasta voimasta.
Moni asia on saatava järjestykseen ennenkuin oma voima on pysyvä olotila.
Vielä sitä on ihan liian helppo heiluttaa.
Se on elämän mittainen prosessi.
Onneksi omaan voimaan voi aina palata. Siinä on niin hyvä olla.

Enkelit auttaa, seuraa, opastaa.Ei liikaa, ei valmiita vastauksia. Ne on aivan itse loppupelissä löydettävä ja oivallettava.Siinäpä työsarkaa mutta onneksi polku on oikea.

Nyt lähden koirien kanssa kävelylle ja sen jälkeen etsimään lankaa joogasukkia varten.Ne onkin kaikki vielä muuton jälkeen jätesäkissä, en saamaton ole niitä järjestänyt kun en ole niitä tarvinnut.On kuitenkin aika taas aloittaa kutomiskausi.

Ihanaa viikonloppua!!

Mietteitä

Niin se viikonloppu hurahti. Lauantai työn merkeissä ja eilen kotosalla.

Suloinen sunnuntai eilen olikin.

Kotoilua, kokkailua, pientä siivoilua ja lenkillekin kykenin.
Kylläpä se tuntuikin mukavalta. Vanha tuttu fiilis lenkin ja suihkun jälkeen. Se ihana tunne mitä ei muuten koe kuin liikunnan jälkeen.Sitä haluan lisää.

Jooga, pilates ja Bodybalance kiinnostaisivat nyt kovasti. Olen katsellut eri kuntokeskusten aikatauluja mutta en vielä ole saanut raahattua itseäni mihinkään....mikä ihme kynnys tämä on? Haluan mutten saa aikaiseksi.

Tänään iltavuoroon töihin ja keskiviikkona muutamaksi tunniksi vaan.Siinä saa ollakin tämän viikon työt, kouluhommia olisi tehtävänä ja kehoa kuunneltava.
Sunnuntai-illan olen sitten luvannut mennä tekemään.

Henkisyys arjessa. Ei aina helppoa, ei ollenkaan. Läsnäolo, hetkestä nauttiminen.
Kuunteleminen, näkeminen, aistiminen, hiljentyminen.
Ei todellakaan helppoa arjen tuoksinassa.
Juttelu enkelten kanssa, henkioppaiden kanssa olisi niin eheyttävää.
Mutta ei vaan muista, olen niin alussa vielä tällä tiellä.
En kehtaa pyytää apua ja neuvoa vaikka enkelit sitä odottavat ja ovat aina valmiina "töihin",
Eihän aina voi olla jotain pyytämässä ja kysymässä. Niin luulen ja olen väärässä.

Pikkuhiljaa löydän oman mieleni rajat.
Pikkuhiljaa löydän oman kehoni rajat.
Siinäpä suunnitelmaa ja työmaata. Sen eteen kannattaa kyllä tehdä töitä ja ennen kaikkea elää. Ajatuksella, nauttien ja kiittäen.
Hyväksyen puutteet itsessään ja muissa. Huomaten kuinka vähän ihminen loppujen lopuksi tarvitsee ollakseen onnellinen.Se täytyy vaan tajuta.
Silloin kun se valo syttyy, ilo tulvahtaa, silloin on päässyt ison askeleen eteenpäin. Siitä on hyvä jatkaa.

Itselleen pitää olla armollinen. Itseään pitää rakastaa.
Siitä se kaikki lähtee. Kannattaa kokeilla. Vaikeaa se on mutta sen arvoista.

Ihanaa viikonalkua rakkaat ihmiset <3

Hupsista vaan!

Mihin tämä aika aina häviää?

On jo tovi vierähtänyt viime postauksesta.
Väliin on mahtunut muutamia työvuoroja, opiskeluviikonloppu,kipuja,epätoivoa,väsymystä, toivoa, luottamusta ja kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Uudessa työpaikassa on mukava meininki, kivoja ihmisiä. Työ on rankkaa perushoitoa, huonokuntoisia vanhuksia.
Eli koettelemus miun kropalle jonka ei ole tarvinnut sellaista työtä tehdä kolmeen vuoteen. Paikat kipeänä, todella aivan joka paikka.
Fibromyalgia sanoo jyrkän vastalauseensa.
Varsinkin alkuviikosta kun olin maanantain iltavuoron jälkeen heti perään aamun niin sittenhän illalla pääsi itku kun en voinut edes hengittää ilman kipuja. Tottakai kävi mielessä että epäreiluahan tämä on, ei voi olla totta...
Keskiviikon työvuorosta oli kieltäydyttävä.
Nyt on monenlaiset tunteet vyöryneet ylitseni. Entä jos kehoni ei totukaan tähän, mitä sitten?
Liikkumaan olisi päästävä, lenkille ja salille, mutta näillä kivuillako?
Käyn töissä, olen kipeä, jos menen salille olen kipeä enkä kykene töihin...mitä mitä??? Laskut eivät häviä mihinkään.
Kaikki se into oman elämän hallitsemisesta on rikottu vaikka toki tulee hetkiä jolloin luotan että kaikki järjestyy, keho tottuu ja vahvistuu.
Sitten pelko taas valtaa ja se on saatava pois mutten ei voi elää ja olla onnellinen.

Opiskeluviikonloppu antoi voimia ja luottamusta.Myös hämmennystä. Huomasin taas miten epäuskoinen ja skeptinen olenkaan. Vaikka en haluaisi.Läpimurto oli kuitenkin se että ensimmäisen kerran elämässäni tajusin ja myönsin vihaavani kipujani. Se oli hieno ja helpottava tunne.
Haluaisin vaan rakastaa ja luottaa maailmankaikkeuteen ja rakkauteen mutta jalkani ovat niin maassa ettei edes pääni kohtaa aina pilviä vaikka hyvä olisi.
Hetkittäin kyllä ja se on ihanaa.
Se luotto siitä että minusta pidetään huolta, että minua koetellaan ja opetetaan.

Ja sitähän se on. Saan oppia ettei minusta todellakaan ole kokopäiväiseksi hoivatyöhön, ei ainakaan näin fyysiseen. Kivut annettiin miulle heti etten edes kuvittelisi sellaista enkä menisi lupailemaan liikoja vaan tajuaisin omat rajani.
Opettelua on myös omien rajojen laittaminen ja niiden kertominen toisillekin, opettelen kieltäytymään ja sanomaan EI ilman syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Siinä onkin oppimista.
Kaikki se häpeä jota koen kotona kun on pakko tunnustaa miehelle etten ehkä kuitenkaan pysty töitä tekemään niin paljon vaikka niitä olisikin.
Laskut on kuitenkin maksettava ja siihen on keinot keksittävä.
Mieleeni palautui jälleen se suunnitelmani tehdä keikkaa päiväkodissa ja ensi viikolla taidan ottaa sen asiakseni.

Paljon on asioita opetettu ja paljon on oppimista.Kaikki nämä asiat ovat loppujen lopuksi hyväksi, minua varten, näitä juuri nyt tarvitsen.
Joskus tulevaisuudessa ymmärrän kaiken vielä paremmin kuin nyt,uskon siihen.
En tarvitse paljon, rakkautta vaan ja välttämättömän toimeentulon. Laskut maksettua ja sen verran ettei tarvitse toiselta pyytää.
Sitä olen enkeleiltä pyytänyt. Jaksamista välttämättömään.
Uskon että sen saan. Kiitän jo nyt, kyllä kaikki järjestyy.

Tänään menen iltavuoroon.Kipeä olen edelleen mutta pärjään.Opettelen myös sitä ettei minun tarvitse tehdä töitä niin hirveällä vauhdilla kuin olen tottunut. Jotenkin aina on pitänyt tehdä enemmän kuin toinen ettei kukaan laiskaksi luulisi.Olen mie vaan hölmö. Siitä ajatuksesta pitää päästä.

Yhdestä tarjotusta vuorosta kieltäydyin ja se tuntui yllättävän hyvältä. Ehkäpä opin vetämään omat rajani ja rakastamaan itseäni.

Ruokavalio on pysynyt suht kohdillaan pienistä harkituista lipsahduksista huolimatta. Paino on kuitenkin jämähtänyt, ehkä se siitä taas jossakin vaiheessa liikahtaa.Siltä osin kuitenkin olo ihan loistava.

Mutta, ulkona on ihana ilma, nauttikaa vielä viimeisistä kesän rippeistä.

Mie lähen kohta töihin, toivottavasti saan tehdä töitä ilman suurempia kipuja.
Illalla sitten suoraan saunan lämpöön.

Enkeleitä teille kaikille <3